Talven selän taittumisen jälkeen ja pitenevien päivien hurmassa ajatuksetkin ovat alkaneet pyörimään enemmän ja enemmän Ränsistyneellä. Tosin koko luminen talvi siellä on pyöritty puskemassa lumikasoja ovien ja oviaukkojen edestä pois ja käyty hampaat irvessä kiskomassa myös kehikon katolta lunta ettei pikaisesti kyhätty "katto" eli pressujen tukirakennelma räsähdä kesken kaiken. Uhkaavasti kyllä näytää siltä, että koko homma on ollut turhaa, sillä ne himskatin lumentyöntimet/-vetimet (vai mitä ne nimeltään ovatkaan) eivät kestä eikä harjalle asti yllä, vaikka kuinka kehikon reunoilla kiipeilee ja yrittää kättä pitemmällä kurkotella.
Näin flunssan kourissa peiton alla on hyvää aikaa hieman pohtia kulunutta puoltatoista vuotta ja asumista maalla entisen kaupunkilaisen näkövinkkelistä, joten olkaa hyvät:
- Ensimmäisenä on mielessä tietysti tämä jatkuva sairastelu: en varmaan ikinä ole ollut niin usein flunssassa ja kaiken maailman kivuissa kuin nyt. Voi kääk! Kesällä iski heinänuha. En edes muista milloin viimeksi on pitänyt turvautua allergialääkkeisiin, mutta viime kesänä piti. Vaikka jotkut sanovat, että heinänuha helpottaa vesisateella, niin höpönlöpön sanon minä. Minulla se on pahinta aikaa ja niin kuin jokainen muistaa, viime kesänä "hieman" satoi. Niinpä popsin lääkkeitä ja vaihdoin toisiin lääkkeisiin, kun ne ensimmäiset väsyttivät, ja vielä kolmansiin... Ekana talvena sitten podin niin karmeaa yskää, että kylkiluut vaan napsahti. Nuku siinä sitten, jos tapana on unissa pyöriä kuin hyrrä... Taisin olla välillä kuin peffaan ammuttu karhu. Hassulta kyllä tuntuu, että raa'an meri-ilman asukin kroppa oikuttelee näin erikoisesti lempeässä sisämaan ilmassa. No, jospas se tästä!
Onneksi viime keväällä testasin ja keittelin hieman kuusenkerkkiä. Siitä tehty siirappi tuntuu tehoavan tämän talven köhimiseen. Se on myös mainio mauste vaikka uunijuureksille tai jälkkäreihin ja räiskäleille.
- Toinen yllättävä asia on ollut teiden talvikunnossapito. Kun on tottunut siihen, että aamulla töihin lähtiessä ovat tiet olleet aurattu ja hiekoitettu pyöräteitä myöten, niin nyt on pitänyt nikotella ja henkeä haukkoa tämän valtavan lumimäärän edessä. Kapeat tiet kesälläkin, niin eipä ole kiva talvella pelätä, jos sillä kapealla tiellä vastaan tulee toinenkin tiellä liikkuja. Ojasta sentään en ole itseäni löytänyt, mutta enpä autoilekaan ellei ole aivan pakko. Siispä kävelen ja onnistuin myös useammasti kuin kerran kaatuillakin, kun en omistanut liukuesteitä. Ei ole ennen ollut tarvetta. Lääkärissäkin yritin käydä näyttämässä kipeää ruhoani, mutta siitä turhasta reissusta ei sen enempää. Nyt sitten kuljen liukuesteillä tai potkurilla toivoen, että polvet kestäisi pettämättä ja ranne kipuilematta. No, jospas se tästä!
- Kolmas mielestäni ihmeellinen asia on ollut muuttolintuparvien katoaminen. Enää en ole nähnyt talon yli lentäviä joutsenparvia tai herännyt alkukesän aamuisin kurkien soidintanssien toitotuksiin. Se ääni on tuonut minulle kesän ja usein suuntasin koirien kanssa aikaisin aamuisin lenkille äänen suuntaan. Koiratkin oppivat rauhallisesti menemään polkua pitkin pellon raunaan katsomaan noita upeita lintuja. Muuttolinnuilla on täällä näköjään lentoreitti lähempänä mannerta ja valtavia parvia siellä on pelloilla ollut, kiitos ystävien valokuvat. Mutta pääskysiä täällä saaristossa on! Niiden lentotaitureiden pyrähdyksiä on hauska seurata. Emme ole vielä rakentaneet talvehtiville linnuille ruokintapaikkaa, mutta sellainen on tulossa. Ehkä jo ensi talveksi. Ainakin ensi kesäksi on tulossa hyönteishotelli. Joululahjaksi saatua kirjaa on kovasti selailtu ja paikka on katsottu valmiiksi läheltä vanhoja omenapuita. Viime syksynä istutimme luumu- ja perheomenapuun kasvimaan reunamalle, joten sinnekin on hyvä saada pölyttäjiä.
Ajatus karkasi, mutta tästä on hyvä jatkaa Ränsistyneen ranchin kuulumisiin.
Päärakennuksen kohtalon näkee noista Kesän kuvapäivakirjoista. Niihin ei ole paljon lisättävää.
Navettarakennuksesta tuli puiden säilytyspaikka ja kieltämättä voimat oli loppua viimeisiä pitkiä ja älyttömän raskaita lankkuja kantaessa. Vaan nytpä voi olla huoleti, puutavara ei kastu vaikka kuinka sataisi. Ja satanut kyllä on, niin vettä kuin luntakin.
Riihi olla nököttää vinksallaan kuten ennenkin. Sen ympäriltä kaadoimme puita ja tasoitimme hieman kenttää. Lisäksi kunnostimme riihelle metsäautotien. Se oli mahdottoman märkää hommaa, taivaalta tuli vettä ja rinteestä tuli vettä. Tienpohja oli todella pehmeä ja upottava. Mielenkiintoista nähdä keväällä, mitä tielle kuuluu.
Kasvimaalle saatiin tehtyä pieni tomaattimökki. Hyödynsimme tilalta löytyneitä tarvikkeita ja ostimme vain muovin kaarien päälle. Istutimme muutaman runkotomaatin, basilikaa, paprikaa ja chiliä, jotka kylvin ikivanhoista siemenistä. Niin vaan ne iti ja ehtivät tuottaa satoakin, vaikka olimme myöhään liikkellä. Talvi vaan teki työtään ja lumi rikkoi pikkuruisen tomaattimökin. Luulen ettei tänä keväänä kovin kiirettä tarvitse siementen kanssa pitää. Tai sitten kevätaurinko villitsee ja purkki poikineen on ikkunalla, ja pienet taimet kurkottelevat kohti aurinkoa.Ihanaa aikaa!
Tosin vielä on pitkästi tomskumökki-aikaan. Sitä odottaessa voimme haaveilla tulevasta kesästä, tehdä ihania suunnitelmia, kerätä voimia ja malttamattomana odottaa lämmintä ilmaa, muuttolintuja ja kauniita perhosia.
Viime vuoden tomskumökki-ajasta lisää tuonnempana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit. Teit minut iloisiksi :)
Arvostan mielipidettäsi kovasti.
Tervetuloa toistekin!