Saksihyppelyä -töms-töms-

Ränsistyneellä ollaan pää pilvissä ja suupielet kovissa:

Meidän pihapiiri kelpuutettiin pihasuunnittelun harjoituspihaksi! Kiitos Anna ja Auringontähti-puutarha! Annalla on myös ihania verkkokursseja, joiden esittelyihin pääset suoraan tästä (klik).

Mielenkiinnolla odotan, miten menneisyys ja nykyaika kohtaavat Ränsistyneellä. Itseäni kiinnostavat kovasti vanhat maatiaisperennat ja kirjahyllyyni onkin "ilmestynyt" useita aihetta käsitteleviä kirjoja. Yrtit ovat lähellä sydäntä olleet jo vuosia. Laventeli on kasvanut useana, useana kesänä saarihuvilalla pienen kasvihuoneen ovenpielessä ja suurta nautintoa koin aamukasteen aikana mennessäni avaamaan kasvihuoneen ovia ja samalla sipastessa tuoksuvia laventelin kukkia. Mikä ihana tuoksu aamuauringossa leijailikaan! Akileijaa ja päiväkakkaroitakin saarihuvilalta löytyi. Myös iirikset, vuorenkilvet ja pionit ilostuttivat saaren asukkia eikä valkoapilamättäitäkään raaskinut ruohonleikkurilla leikata pois. Raparperipenkkiäkin piti ahkerasti tutkia ja kyllä keväisin ne vauvan nyrkin kokoiset kasvualut oli upeita! Entäs sitten perunat ,härkäpavut, sipulit,  yrtit,...kuinka ihana oli niitä kaikkia käyttää ruoanlaitossa, erityisesti kalan kaverina!

Pikkuhiljaa Ränsistyneelläkin alkaa lumet kadota ja vesi virrata. Kevätfiilis tarttuu puseron helmaan ja siemenlaatikon ääreltä löydän itseni aika usein! Ja puutarhakirjojen. Kirjoista tulikin toinen ihana asia mieleeni ja aihetta saksihyppelyihin: sain luettavaksi Eliisa Kuuselan kirjan Leipävallankumous. Siitä enemmän täältä: (klik) 

Myös ihanan positiivinen ja sympaattinen Heli Beach house kitchen -ruokablogista antoi aihetta saksihyppelyihin, sillä hän haastoi minut mukaan hauskaan "kolme hyvää asiaa"-haasteeseen. Ilolla tartun tähän mukaan, kiitos Heli ja onnittelut vielä kerran Cision listalle pääsystä. 

Vastailen haasteeseen hieman myöhemmin, koska nyt pikkuinen koiraystävämme katselee sillä silmällä, että mamma! lenkille, lenkille, naapurin koira meni jo! 

Härmesalvia 

ja 

päivän lukuelämys

Lunta, lunta ja hirvitystä

Jälleen kerran lumimäärä on kasvanut korkeuksiin. Ihan hirvittää, kun lämpötila nousee ja lumimassat muuttuvat vedeksi, niin mihin se valtava vesimäärä mahtuu! Jostain kuulin, että myös Pohjois-Karjalaan ennustetaan tulevan tulvia, ihan kuten Pohjanmaan laakeille pelloille. 

Vaikka Ränsistynyt ranchimme ei sijaitsekaan missään mäen alla tai minkään rotkon pohjalla, niin sen verran lunta on, että melkoinen lorina takuulla kuulunee, kunhan kevät täysillä alkaa. Kuvassa on varaston takaovi ja lumi, joka on satanut ennen tätä viimeistä pyryä, jolloin tuli reippaat parikymmentä senttiä lisää tuota valkoista.

Varastosta tuli mieleeni, että kerroin joskus aikaisemmin urakastamme, jossa kannoimme piiiitkät lankut, laudat ja rimat pihan tapulista, taivaanalta sisälle varastoon enkä liittänyt valokuvia mukaan. Tässäpä sitten parit pakkasella otetut valokuvat siirtourakastamme.

Talven selkä taittuu

Tervehdys pitkästä aikaa!

Talven selän taittumisen jälkeen ja pitenevien päivien hurmassa ajatuksetkin ovat alkaneet pyörimään enemmän ja enemmän Ränsistyneellä. Tosin koko luminen talvi siellä on pyöritty puskemassa lumikasoja ovien ja oviaukkojen edestä pois ja käyty hampaat irvessä kiskomassa myös kehikon katolta lunta ettei pikaisesti kyhätty "katto" eli pressujen tukirakennelma räsähdä kesken kaiken. Uhkaavasti kyllä näytää siltä, että koko homma on ollut turhaa, sillä ne himskatin lumentyöntimet/-vetimet (vai mitä ne nimeltään ovatkaan) eivät kestä eikä harjalle asti yllä, vaikka kuinka kehikon reunoilla kiipeilee ja yrittää kättä pitemmällä kurkotella.

Näin flunssan kourissa peiton alla on hyvää aikaa hieman pohtia kulunutta puoltatoista vuotta ja asumista maalla entisen kaupunkilaisen näkövinkkelistä, joten olkaa hyvät:

- Ensimmäisenä on mielessä tietysti tämä jatkuva sairastelu: en varmaan ikinä ole ollut niin usein flunssassa ja kaiken maailman kivuissa kuin nyt. Voi kääk! Kesällä iski heinänuha. En edes muista milloin viimeksi on pitänyt turvautua allergialääkkeisiin, mutta viime kesänä piti. Vaikka jotkut sanovat, että heinänuha helpottaa vesisateella, niin höpönlöpön sanon minä. Minulla se on pahinta aikaa ja niin kuin jokainen muistaa, viime kesänä "hieman" satoi. Niinpä popsin lääkkeitä ja vaihdoin toisiin lääkkeisiin, kun ne ensimmäiset väsyttivät, ja vielä kolmansiin... Ekana talvena sitten podin niin karmeaa yskää, että kylkiluut vaan napsahti. Nuku siinä sitten, jos tapana on unissa pyöriä kuin hyrrä... Taisin olla välillä kuin peffaan ammuttu karhu. Hassulta kyllä tuntuu, että raa'an meri-ilman asukin kroppa oikuttelee näin erikoisesti lempeässä sisämaan ilmassa. No, jospas se tästä!

Onneksi viime keväällä testasin ja keittelin hieman kuusenkerkkiä. Siitä tehty siirappi tuntuu tehoavan tämän talven köhimiseen. Se on myös mainio mauste vaikka uunijuureksille tai jälkkäreihin ja räiskäleille. 

- Toinen yllättävä asia on ollut teiden talvikunnossapito. Kun on tottunut siihen, että aamulla töihin lähtiessä ovat tiet olleet aurattu ja hiekoitettu pyöräteitä myöten, niin nyt on pitänyt nikotella ja henkeä haukkoa tämän valtavan lumimäärän edessä. Kapeat tiet kesälläkin, niin eipä ole kiva talvella pelätä, jos sillä kapealla tiellä vastaan tulee toinenkin tiellä liikkuja. Ojasta sentään en ole itseäni löytänyt, mutta enpä autoilekaan ellei ole aivan pakko. Siispä kävelen ja onnistuin myös useammasti kuin kerran kaatuillakin, kun en omistanut liukuesteitä. Ei ole ennen ollut tarvetta. Lääkärissäkin yritin käydä näyttämässä kipeää ruhoani, mutta siitä turhasta reissusta ei sen enempää. Nyt sitten kuljen liukuesteillä tai potkurilla toivoen, että polvet kestäisi pettämättä ja ranne kipuilematta. No, jospas se tästä!

- Kolmas mielestäni ihmeellinen asia on ollut muuttolintuparvien katoaminen. Enää en ole nähnyt talon yli lentäviä joutsenparvia tai herännyt alkukesän aamuisin kurkien soidintanssien toitotuksiin. Se ääni on tuonut minulle kesän ja usein suuntasin koirien kanssa aikaisin aamuisin lenkille äänen suuntaan. Koiratkin oppivat rauhallisesti menemään polkua pitkin pellon raunaan katsomaan noita upeita lintuja. Muuttolinnuilla on täällä näköjään lentoreitti lähempänä mannerta ja valtavia parvia siellä on pelloilla ollut, kiitos ystävien valokuvat. Mutta pääskysiä täällä saaristossa on! Niiden lentotaitureiden pyrähdyksiä on hauska seurata. Emme ole vielä rakentaneet talvehtiville linnuille ruokintapaikkaa, mutta sellainen on tulossa. Ehkä jo ensi talveksi. Ainakin ensi kesäksi on tulossa hyönteishotelli. Joululahjaksi saatua kirjaa on kovasti selailtu ja paikka on katsottu valmiiksi läheltä vanhoja omenapuita. Viime syksynä istutimme luumu- ja perheomenapuun kasvimaan reunamalle, joten sinnekin on hyvä saada pölyttäjiä.

Ajatus karkasi, mutta tästä on hyvä jatkaa Ränsistyneen ranchin kuulumisiin.

Päärakennuksen kohtalon näkee noista Kesän kuvapäivakirjoista. Niihin ei ole paljon lisättävää.

Navettarakennuksesta tuli puiden säilytyspaikka ja kieltämättä voimat oli loppua viimeisiä pitkiä ja älyttömän raskaita lankkuja kantaessa. Vaan nytpä voi olla huoleti, puutavara ei kastu vaikka kuinka sataisi. Ja satanut kyllä on, niin vettä kuin luntakin.

Riihi olla nököttää vinksallaan kuten ennenkin. Sen ympäriltä kaadoimme puita ja tasoitimme hieman kenttää. Lisäksi kunnostimme riihelle metsäautotien. Se oli mahdottoman märkää hommaa, taivaalta tuli vettä ja rinteestä tuli vettä. Tienpohja oli todella pehmeä ja upottava. Mielenkiintoista nähdä keväällä, mitä tielle kuuluu.

Kasvimaalle saatiin tehtyä pieni tomaattimökki. Hyödynsimme tilalta löytyneitä tarvikkeita ja ostimme vain muovin kaarien päälle. Istutimme muutaman runkotomaatin, basilikaa, paprikaa ja chiliä, jotka kylvin ikivanhoista siemenistä. Niin vaan ne iti ja ehtivät tuottaa satoakin, vaikka olimme myöhään liikkellä. Talvi vaan teki työtään ja lumi rikkoi pikkuruisen tomaattimökin. Luulen ettei tänä keväänä kovin kiirettä tarvitse siementen kanssa pitää. Tai sitten kevätaurinko villitsee ja purkki poikineen on ikkunalla, ja pienet taimet kurkottelevat kohti aurinkoa.Ihanaa aikaa!

Tosin vielä on pitkästi tomskumökki-aikaan. Sitä odottaessa voimme haaveilla tulevasta kesästä,  tehdä ihania suunnitelmia, kerätä voimia ja malttamattomana odottaa lämmintä ilmaa, muuttolintuja ja kauniita perhosia. 

Viime vuoden tomskumökki-ajasta lisää tuonnempana...

Nähdään!

Huhtikuu humauttaa

Maaliskuu maita näyttää... sanotaan

 Ja huhtikuu humauttaa. Sitä täällä malttamattomana odotetaankin, kun tuntuu, että talvea & lunta vaan riittää ja riittää...

Huhtikuun humausta vartoessa olemme innostuneet uudesta tavasta hävittää biojätteet eli hapatuksesta. Bokashi tuntuu olevan nyt usean huulilla ja hommaan lähdettiin myös Ränsistyneelläkin mukaan. Onhan tavoitteena kasvatella perunat ja porkkanat omalla hyötytarhalla mahdollisimman pikaisesti.
Vanha laidunmaa on kyllä hyvää multaa täynnä, mutta jotta maa myös pysyy hyvänä ja tuottavana on sitä hoidettava. Bokashi on tähän helppo ja ekologinen tapa käyttää biojäte hyväksi ja tehdä siitä ravinnerikasta multaa.
Lämpökompostorimme kun tahtoo jäätyä napsahtaa talvella, ja mullan saaminen on hidasta. Lisäksi bokashi ei tuota paljon hiilidioksidia eikä metaania ilmakehäämme: normaali kompostoinnin hiilijalanjälki on miltei 670 kg/tonni kun se bokashilla on vain 25 kg/tonni. Aikamoinen ero, vai mitä?

Kivat kokemukset meillä bokashista jo on, vaikka ensimmäinen ämpäri ei ole vielä edes täynnä. Sillä se on hajutonta!
Ja kätevää, helppoa ja nopeaa; sen kun vain pilkot biojätteet ämpäriin, taputtelet ilmat pois ja lisäät rouhetta. Kun ämpäri on täynnä, niin odotat vähintään pari viikkoa eli fermentoit ja sitten vaan multatehtaaseen; jälkikypsennysvaihe, jossa bokashi muuttuu mullaksi. Sitten vaan siemenet multaan ja jättisatoa odottamaan!

 

Paljastuva maa saa aikaan hymyileviä kasvoja

Siihen aikaan vuodesta, kun aurinko ja vesisateet sulattavat lumet, herää myös ranchin rouva talvihorroksesta. Pikkuhiljaa silmät alkavat näkemään muutakin kuin armottoman auringon paljastamat likaiset ikkunat. Katse mittailee peltoja ja pientareita, askeleet pysähtyvät kaupan siemenhyllyillä, lehtihyllyiltä taas tipahtelevat puutarhalehdet ostoskärryyn, värikynät ja luonnoslehtiöt kaivetaan laatikoista ja alkaa suunnittelu ja piirtely. Oi, kuinka hauskaa ja mielenkiintoista!

Pielinen on vielä tummana jäässä mökkirannalla, mutta ilmassa on kevään tuoksu ja korviin kantautuu muuttolintujen äänet.

Tästä parin viikon takaisesta ruskottavasta taivaanrannasta tuli mieleen Pellonpään pihassa oleva ruskolilja "Lilium bulbiferum", joka täytyypi siirtää rakennuksen alta turvaan. Ruoskoliljan kukka on upeän värinen, vai mitä?

Oi, mikä aurinko kukassa hehkuu!! 
Pari viikkoa sitten kävimme tyttäremme kanssa Pellonpäässä, vaikka olimme iltasella liikkeellä kameran kanssa, niin yritti silloinkin aurinko hehkua!

Lumet alkoivat olla vähänä, mutta erittäin pehmeää ja märkää oli, esimerkiksi tiellä ei tehnyt kovin laitaan mennä väistämään muita liikkujia. Onneksi emme sentään löytäneet itseämme ojanpohjalta!
Räpsittiin kuvia sillä fiiliksellä, että niiden päälle voidaan suunnitella puutarhaa, kasvimaata, kukkapenkkejä, rakennuksia,...

Pihasaunan paikkako?

Pellonpään sisälle ei tule saunaa vaan puulämmitteinen sauna rakennetaan piha-alueelle. Itse näen jo sieluni silmin saunarakennuksen sijoittuvan tähän lehtikuusten katveeseen, jonne ilta-aurinko paistaa.

Arvaatko, mitä haaveilen koivu"kujan" vierustaan?

 Arvaatko allaolevasta kuvasta paremmin?

Tämä nurkkaus aivan selvästi "huutaa" maa-artisokkaa. Tähän paistaa aamuaurinko ja vaikka maa-artisokka kasvaa lähes missä vain, niin parhaiten se viihtyy aurinkoisella paikalla lämpimässä runsasmultaisessa hiekkamaassa. Kovin näköpaikalle maa-artisokkaa ei kannata istuttaa, sillä se kasvaa parimetriseksi ja kuulemma leviää kuin rikkaruoho. Leviäminen sopisi paremmin kuin hyvin, sillä niin hyvää maa-artisokan vähän pähkinäinen maku on!

Oi, kun sormet jo syyhyävät päästä mittailemaan ja merkkaamaan kasvihuoneen paikkaa, porkkanapenkkejä, mansikkamaata,...mutta sitä ennen olisi saatava päärakennus hieman etenemään.
Siitä tuleekin seuraavaksi asiaa.

Metsäretkellä

Ihanaa, kun pakkanen hellitti!
Kävimme pikkuisen länsilaikamme kanssa metsäretkellä. Toiveissamme oli nähdä jäniksiä, jotta olisimme nähneet pennun metsästysvaistoja, mutta ei tällä kertaa! Pentu nuuskutteli kyllä kovasti ympäriinsä ja juoksi sydämensä kyllyydestä. Päästiin itsekin hengittämään hieman leppoisampaa talvi-ilmaa pitkän pakkasjakson jälkeen. Mukavaa näinkin! Jospas niitä jäniksiäkin onnistuisimme näkemään seuraavalla kerralla...

Riihi talviasussa

Lunta on harvinaisen vähän, mutta ehtiihän tässä vielä tuulla ja tuiskuttaa ennen kuin "maaliskuu maita näyttää".

Lossi talvella

Alkutalvesta kauhistelin sitä, kuinka huonosti teiden kunnossapito on mielestäni hoidettu, mutta täytyy myöntää, että lossiliikenne toimii vaikka lämpömittari näyttää hurjia yli -30 asteen pakkasia päivästä toiseen.
Täytynee myös myöntää, että suurin syypää omaan kauhistukseen teiden hoitamattomuudesta oli oma asenne: onhan se pitänyt ymmärrettää ettei syrjäkylille aura-autot ehdi auraamaan ja hiekoittamaan samaa vauhtia kuin keskikaupunkien kaduille. Kuvittelin vain tietäväni, millaista on asua syrjässä! Lisäksi teiden yksityistämiset luovat teiden hoitoon omat haasteensa.

Jatkossa muutan oman asenteeni ja kaivan navetan ylisiltä potkukelkan käyttööni, huristelen sillä "helemat paukkuen" kuin Jaffa-mainoksessa ainakin ja nautin saariston luonnosta & rauhallisuudesta.
Hah! Tämä on taas kuvitelmaani, sillä tuskin huristelen potkurilla ainakaan kauppaan kymmenien kilometrien päähän, lossimatkan taakse, kovilla pakkasilla...mutta jos naapuriin ja ihan vaan huvikseni; laskiaista odotellessa!

Vanhat talot -ilmiö

Hesarin 6.12. jutussa kerrotaan, että vanhojen talojen pelastamisesta on tullut ilmiö. Artikkelin mukaan myös nuoretkin ovat innostuneet vanhojen talojen suojeluun, sillä "epävarmat ajat vaikuttavat: tuntuu turvalliselta kiinnittyä historialliseen jatkumoon". (Artikkeli luettavissa täällä).

Lehtijuttu herätti muistoja siitä, miksi me lähdettiin tähän loputtomaan urakkaamme? 

Syitähän ei tietystikään ole vain yhtä ja ainutta, kuten harvoin muutosten edessä. Suurin syy kuitenkin taisi olla juuri se Muutos.

Halusimme muutakin kuin kasvattaa vain hieman vihanneksia ja juureksia sekä puutarhamarjoja saarihuvilamme (VillaPreiskari) pienellä tontilla. Nautimme toki saaritontin puutarhassa touhuamisesta molemmat, mutta jotta olisimme saaneet nauttia sadosta kauemmin ja enemmän, olisi tontin pitänyt olla isompi ja eikä myöskään kelirikkoajat olisi saaneet estää kulkemista. Omavaraistalous kiinnosti yhä enemmän ja enemmän. Kun meille sitten tarjoitui tilaisuus ostaa Pellonpään tila, niin siihen tartuttiin, vaikka itse tila ei täyttänyt sille aikaisemmin asettamiamme "vaatimuksia". Esimerkiksi sitä, että keittiön ikkunasta täytyy näkyä järvi. Tila täytti kuitenkin muutaman muun asettamistamme vaatimuksista, esimerkiksi sen, että lähettyvillä on kalavedet, tilalla on hyvä kasvimaan pohja ja aurinkoinen pihapiiri kunnon kasvihuoneelle. 
Suurin syy taisi olla kuitenkin Tunne; olihan puoliso viettänyt lapsuuden kesät Paalasmaan saaristossa ja tuntenut olevansa kuin kotonaan täällä aina. Niinpä olemme nyt tässä!

Maalla-asumisen hyviä ja huonoja puolia on vaikea vielä tässä vaiheessa sanoa yhtään mitään, vietämmehän "kuherruskuukautta" täällä, mutta yksi huono puoli on jo koettu: teiden kunnossapito! Olemme tottuneet kaupungissa asuessamme hiekotuksiin ja aurauksiin jo kukonlaulun aikaan, mutta täällä...

Onko muuallakin päin maalla tällaisia tutunnäköisiä teitä?

                    

Pohdintoja muutosta maalle

Emme enää majaile toisten nurkissa vaan vuokrasimme maatilamme läheltä ihanan, pikkuruisen, vanhan ja värikkään talon...

joten tulin hakemaan lemmikkimmekin mukaamme maalle. Meillä on 10-vuotias samojedinkoira, 13-vuotta täyttänyt hermeliinipupu ja akvaario, joista äitini on pitänyt hellästi huolta näiden pitkien viikkojen ajan, kun olemme tyhjentäneet, siivonneet, purkaneet, rakentaneet,.. aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja samalla ikävöineet koiravanhustamme ja pupuliiniamme.

Siinä samalla, ajaessani uudelta kotipaikkakunnalta vanhalle kotipaikkakunnalle, tulin pohtineeksi tätä meidän muuttoa maalle, pois palvelujen ääreltä ja kauppojen viereltä. Ja kyllä joo, tiedän, että olisi pitänyt pohtia jo ennen kuin kauppakirjat allekirjoitettiin :)  Kyllähän sitä pohdittiinkin, vuosien ajan. Haaveiltiin omasta isommasta paikasta, jossa saisi kasvatettua juurekset ja vihannekset, laittaa hedelmätarhaa, voisi rakentaa kunnon kasvihuoneet ja isommat mansikkamaat, pääsisi omalta maalta kalastamaan ja keittiön pöydän ääreltä näkisi järvelle.
Villa Preiskarin mökkitontti kävi vuosi vuodelta pienemmäksi ja pienemmäksi, mutta se antoi hyvän "harjoittelumaaston". Olimmehan siellä kaikki vapaa-ajat vuoden ympäri.

Mutta miten kaupunkilaiset sopeutuvat elämään täysin erilaisessa ympäristössä? Tuleeko marraskuun pimeät päivät ja sysimustat yöt liian pimeiksi ja sysimustiksi? Onko kaikki liian kaukana? Entä miten oppii kauppa-asiat hoitamaan, kun se kauppa ei ole nurkan takana eikä auki aamusta iltaan? Entä arki? Pääsemmekö talvella aurattuja teitä pitkin töihin? Kulkeeko lossi? Entä harrastusmahdollisuudet? Entä jos talo osoittautuu pilalle menneeksi mätäläjäksi? Jaksammeko kaikkea sitä entisöintiä? Entä jos emme jaksa?

Oikeastaan on liian aikaista edes pohtia (ja kirjoittaa) näitä, sillä kaikki on vielä niin alkutekijöissään. Osaamme kuitenkin arvioida sen, että valtava urakka meillä on edessä kaiken sen entisöinnin kanssa. Monta asiaa pitää ottaa huomioon, esimerkiksi se, että vanhenemme joka päivä ja tarpeemme muuttuvat.
Mutta sitä emme pelkää, että kaikki tulee olemaan kaukana. Autolla pääsee ja lossi kulkee. Tiet aurataan ja pienessä yhteisössä naapureista huolehditaan. Ehei, tällaista emme pelkää!
Korjaamme maakellarin, jonne saamme säilöön satokauden herkut. Rakastamme marjoja ja sieniä, keittelemme hilloja ja valmistamme erilaisia säilykkeitä. Pakastamme ja kuivaamme. Keräämme luonnonantimet ja säilömme oman sadon.

Omavaraistalous on saatava mahdollisimman nopeasti toimimaan. Silloin kaupasta on vähemmän kannettavaa. Emme myöskään kammoa pimeää ja sysimustia öitä. Loppujen lopuksi ne eivät ole niin pimeitä ja synkkiä, kunhan silmä tottuu. Näkee paremmin tähdet ja kuun. Kuulee paremmin ohilehahtavat lepakot, kun aistit terävöityvät. Entä se kevään valo, joka pimeän talven jälkeen sarastaa? Eikö se ole tuhat kertaa kirkkaampi pitkän pimeyden jälkeen? Ja kynttilät! Niitä on ihana polttaa pitkin talvea. Laittaa leivinuuniit tulet ja vetää villasukat jalkaan.

Entä harrastusmahdollisuudet, meiltä kysellään? No, tykkäämme liikkua luonnossa (jep, luonto on todella lähellä), kalastusta (jep, omasta rannasta pääsee verkoille niin talvella kuin kesällä) marjastusta (jep, omasta metsästä löytyy niin mustikat, puolukat, mesimarjat kuin sienetkin), käsitöitä (jep, kalannahat ja villalangat kulkee hyppysissä asui missä vain eikä kangaspuut entisessäkään paikassa mahtuneet olemaan kuin kasassa). Harrastuksemme eivät siis muutu, kirjasto on olemassa ja elokuviin pääsee, jos haluaa. Teatteriin on yhtä pitkä matka kuin ennenkin ja kesäteatteri pyörii myös uudessa kotipaikassa.

Uskon, että elämämme rikastuu jo pelkästään saaren yhteisöllisyyden vuoksi. Olemme päässeet kivasti jo nyt mukaan joukkoon, tutustuneet naapureihin ja saaneet kahvittelukutsuja.

Tai sitten katselen vieläkin vaaleanpunaisten silmälasien takaa enkä ymmärrä, mihin olemme ryhtyneet!