Pohdintoja muutosta maalle

Emme enää majaile toisten nurkissa vaan vuokrasimme maatilamme läheltä ihanan, pikkuruisen, vanhan ja värikkään talon...

joten tulin hakemaan lemmikkimmekin mukaamme maalle. Meillä on 10-vuotias samojedinkoira, 13-vuotta täyttänyt hermeliinipupu ja akvaario, joista äitini on pitänyt hellästi huolta näiden pitkien viikkojen ajan, kun olemme tyhjentäneet, siivonneet, purkaneet, rakentaneet,.. aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja samalla ikävöineet koiravanhustamme ja pupuliiniamme.

Siinä samalla, ajaessani uudelta kotipaikkakunnalta vanhalle kotipaikkakunnalle, tulin pohtineeksi tätä meidän muuttoa maalle, pois palvelujen ääreltä ja kauppojen viereltä. Ja kyllä joo, tiedän, että olisi pitänyt pohtia jo ennen kuin kauppakirjat allekirjoitettiin :)  Kyllähän sitä pohdittiinkin, vuosien ajan. Haaveiltiin omasta isommasta paikasta, jossa saisi kasvatettua juurekset ja vihannekset, laittaa hedelmätarhaa, voisi rakentaa kunnon kasvihuoneet ja isommat mansikkamaat, pääsisi omalta maalta kalastamaan ja keittiön pöydän ääreltä näkisi järvelle.
Villa Preiskarin mökkitontti kävi vuosi vuodelta pienemmäksi ja pienemmäksi, mutta se antoi hyvän "harjoittelumaaston". Olimmehan siellä kaikki vapaa-ajat vuoden ympäri.

Mutta miten kaupunkilaiset sopeutuvat elämään täysin erilaisessa ympäristössä? Tuleeko marraskuun pimeät päivät ja sysimustat yöt liian pimeiksi ja sysimustiksi? Onko kaikki liian kaukana? Entä miten oppii kauppa-asiat hoitamaan, kun se kauppa ei ole nurkan takana eikä auki aamusta iltaan? Entä arki? Pääsemmekö talvella aurattuja teitä pitkin töihin? Kulkeeko lossi? Entä harrastusmahdollisuudet? Entä jos talo osoittautuu pilalle menneeksi mätäläjäksi? Jaksammeko kaikkea sitä entisöintiä? Entä jos emme jaksa?

Oikeastaan on liian aikaista edes pohtia (ja kirjoittaa) näitä, sillä kaikki on vielä niin alkutekijöissään. Osaamme kuitenkin arvioida sen, että valtava urakka meillä on edessä kaiken sen entisöinnin kanssa. Monta asiaa pitää ottaa huomioon, esimerkiksi se, että vanhenemme joka päivä ja tarpeemme muuttuvat.
Mutta sitä emme pelkää, että kaikki tulee olemaan kaukana. Autolla pääsee ja lossi kulkee. Tiet aurataan ja pienessä yhteisössä naapureista huolehditaan. Ehei, tällaista emme pelkää!
Korjaamme maakellarin, jonne saamme säilöön satokauden herkut. Rakastamme marjoja ja sieniä, keittelemme hilloja ja valmistamme erilaisia säilykkeitä. Pakastamme ja kuivaamme. Keräämme luonnonantimet ja säilömme oman sadon.

Omavaraistalous on saatava mahdollisimman nopeasti toimimaan. Silloin kaupasta on vähemmän kannettavaa. Emme myöskään kammoa pimeää ja sysimustia öitä. Loppujen lopuksi ne eivät ole niin pimeitä ja synkkiä, kunhan silmä tottuu. Näkee paremmin tähdet ja kuun. Kuulee paremmin ohilehahtavat lepakot, kun aistit terävöityvät. Entä se kevään valo, joka pimeän talven jälkeen sarastaa? Eikö se ole tuhat kertaa kirkkaampi pitkän pimeyden jälkeen? Ja kynttilät! Niitä on ihana polttaa pitkin talvea. Laittaa leivinuuniit tulet ja vetää villasukat jalkaan.

Entä harrastusmahdollisuudet, meiltä kysellään? No, tykkäämme liikkua luonnossa (jep, luonto on todella lähellä), kalastusta (jep, omasta rannasta pääsee verkoille niin talvella kuin kesällä) marjastusta (jep, omasta metsästä löytyy niin mustikat, puolukat, mesimarjat kuin sienetkin), käsitöitä (jep, kalannahat ja villalangat kulkee hyppysissä asui missä vain eikä kangaspuut entisessäkään paikassa mahtuneet olemaan kuin kasassa). Harrastuksemme eivät siis muutu, kirjasto on olemassa ja elokuviin pääsee, jos haluaa. Teatteriin on yhtä pitkä matka kuin ennenkin ja kesäteatteri pyörii myös uudessa kotipaikassa.

Uskon, että elämämme rikastuu jo pelkästään saaren yhteisöllisyyden vuoksi. Olemme päässeet kivasti jo nyt mukaan joukkoon, tutustuneet naapureihin ja saaneet kahvittelukutsuja.

Tai sitten katselen vieläkin vaaleanpunaisten silmälasien takaa enkä ymmärrä, mihin olemme ryhtyneet!